Papiston päivien logosuunnittelun semiotiikka
Sain ilokseni suunnitella Seinäjoella pidettävien Papiston päivien logon sekä ilmoituksen ja 4-sivuisen käsiohjelman. Logon suunnittelu aloitettiin alkuvuodesta 2022 ja sen tilasi Pappisliitto / Aki-liitot ry. Päiviä suunnitteli liiton toimiston lisäksi vuoden 2022 päiviä varten perustettu työryhmä. Päiviä ja niiden järjestelyitä tehtiin innolla, odotettavissa oli vihdoin tapahtuma, jossa saataisiin olla kaikki yhdessä koolla, oikein paikan päällä.
Lähtötietoina ilmeen rakentamiselle oli tapahtuman kohderyhmä papit sekä päivien teema, toivo. Toivon teeman alla käsiteltiin myös ympäristöön, ilmanmuutokseen ja pappien työympäristön muutokseen liittyviä aiheita.
Graafisena suunnittelijana lähestyn suunniteltavaa ilmettä aina markkinoinnin peruskulmakivien kautta: kenelle suunnitellaan (eli tapahtuman kohderyhmä, papisto), mikä on pääviesti sekä mikä on tavoiteltu tunne tai mielikuva. Näistä kokonaisuuksista yritän muotoilla kohderyhmää mahdollisimman miellyttävän kokonaisuuden - joka toimii erilaisissa käyttötarkoituksissa: printtinä ja diginä, somessa eri muodoissa, suuressa ja pienessä koossa.
Papiston päiville on kutsuttu kaikki Pappisliiton jäsenet, eli kohderyhmä oli hyvinkin selkeä. Pappeina Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa työskentelevät papit.
Olen elämäni aikana saanut tutustua moniin pappeihin ja he ovat kaikki todellisia valon tuojia. Papit ovat palveluammatissa ja läsnä ihmiselämän kaaressa syntymästä kuolemaan. Arjessa ja juhlassa. He näkevät ja tukevat meitä elämän kaikissa vaiheissa, ilossa ja surussa. Pappien työvaatteeseen kuuluu olennaisesti "sokeripala" eli valkoinen panta, jota käytetään mustan paidan kanssa. Sama valkoinen tunnus on myös Pappisliiton logossa, mustien palkkien reunustamana.
Logon muotoutuminen ja merkitysten visualisointi
Logon tausta alkoi muodostua hyvinkin luonnollisesti. Mustalla taustalla on papiston joukko, valkoiset pantatunnusmerkit, jotka symboloivat papistoa. Musta tausta voidaan nähdä myös papiston suurena sulautuneena joukkona, josta valkoiset pappien tunnukset loistavat tuoden valoa. Kokonaisuuden voi verrata myös siten, että nämä valkoiset pannat ovat kuin tähtiä taivaalla, loistaen valoa.
Päivien teema, Toivo, on papiston edessä logossa kuin ikkunoina, joiden läpi tapahtumassa papisto katsoo, käsittelee ja analysoi työtään erilaisten näkökulmien ja johdantojen kautta.
Ikkunat nimettiin päivien teeman, TOIVON yksittäisten kirjainten mukaan. Nämä ikkunat symboloivat päivien eri ohjelmakanavia, jotka käsittelevät pappien työtä yhteiskunnassa ja seurakunnissa. Kanavat nimettiin Toivon kanaviksi.
Ikkunoiden väriksi valitsin kirkkaita, iloisia värejä. Värit ovat erilaisia kuin kirkon omat viestinnän värit tai liturgiset värit. Näillä valinnoilla halusin suunnittelijana piristää papistoa, virkistää heitä sekä myös kuvata, sitä iloa ja valoa, jota Toivo elämäämme tuo. Tapahtuman tavoitteena on hoitaa ja virkistää papistoa työssään, antaa uusia ajatuksia ja eväitä päivittäiseen työhön pappina seurakunnissa.
Ruotsinkielinen logoversio: Prästdagar
Keväällä suunnittelin logoon ruotsinkielisen version. Päivien teema HOPP tarkoitti logossa viiden ikkunan sijaan neljää ikkunaa. Pohdin, että mistä väristä voisin luopua, koska en halunnut luopuaa yhdestäkään. Harvoin me haluamme luopua mistään, ainakaan asioista, joista pidämme. Pidin jokaisesta väristä, olinhan ne tarkkaan valinnut. Toivon ikkunoita siirrellessäni huomasin, että näistä muodostuu Ukrainan värit. Järjetön sota ja suunnaton kärsimys oli syttynyt muutama viikko aikaisemmin.
Ensimmäisen kerran itkin työtä tehdessäni. Se kosketti ja koskettaa edelleen, miten moni elämä päättyy siellä aivan liian aikaisin. Kummallakin puolella rintamaa.
Harvoin logosuunnittelussa voi ottaa kantaa yhteiskunnan ajankohtaiseen tilanteeseen, varsinkin erittäin kipeään sellaiseen. Se tuntui sydämessä hyvältä. Vaikkakin tilanne oli ja on edelleen aivan hirvittävä.
Toivoa, onko sitä?
Papiston päivien aikaan nyt lokakuun puolessa välissä elän itse suuren pimeyden keskellä. Olen äitinä joutunut siihen kaikkein pahimpaan tilanteeseen, mitä voi tapahtua. Esikoiseni, perusterve, vahva, iloinen, etuajassa ammattiin valmistunut ja työssä käyvä vasta 20-vuotias mies, menehtyi äkillisesti tavalliseen sairauteen yliopistollisessa sairaalahoidossa, odottamatta. Olin vienyt hänet itse sinne hoitoon, turvaan. Tapahtumaa on edelleenkin vaikea uskoa todeksi, tapahtuneeksi. Järjellä ajatellen tätä ei voi käsittää. Tuska on liian suuri käsiteltäväksi.
Kun yritän ymmärtää tapahtumaa hengellisestä näkökulmasta, on menetys jotenkin käsiteltävissä, pieninä murusina. Lohtua tuo luottamus siihen, että saan olla varma lapseni olevan hyvässä paikassa. Hänen on hyvä olla. Hän on perillä. Hän on Luojan luona, toisten rakkaiden edellä menneiden kanssa. Sinne olemme matkalla mekin, sitten kun meidän aika on. Silloin saamme olla yhdessä aina. Eikä rakkaus kuole koskaan. Siihen saakka voimme luottaa, että meistä pidetään huolta ja kannetaan surunkin kanssa.
Toivoa siis voi nähdä pimeydenkin keskellä. Sen näkemiseen olen tarvinnut - ja tulen tarvitsemaan edelleen paljon ystävien tukea, Luojan ja Toivon lähettiläitä, joita myös lähimmäisiksi kutsutaan. Tämän taakan kanssa on useaan kertaan tapahtunut jotain - puhelinsoitto, ystävän käynti tai vaikka vain viesti -jokin, josta olen saanut ottaa kiinni, kun tuska on vallannut sielun ja mieli putoaa syvään mustaan kuiluun. Jälkikäteen sen hetkisen tilanteen hellittäessä saan ajatella, että minusta pidetään huolta, ystävien ja viisaiden lähimmäisten auttamana, sanoin ja konkreettisin teoin. Ystäväpiirissäni on myös pappeja ja heidän kanssa keskustelu on hoitavaa. Jokaisella ystävällä on oma rooli tukemassa, kukin niillä eväillä, joita heillä on käytettävänään. Läsnäolo, toisinaan sanatonkin lohdutus ja konkreettisesti arkiset auttavat pienet teot ovat tärkeitä, että perheemme selviää ja jaksaa tässä tilanteessa. Päivä ja hetki kerrallaan.
Toivoa on.
